Makasimme vierekkäin sängyllä ja rakastimme toisiamme pitkälle yön pimeyteen. Uteliaat kädet vaelsivat pitkin toistemme vartaloita ja huulet etsivät kuumeisesti tosiaan kunnes olimme molemmat aivan uupuneita. Ja juuri ennen nukahtamistani tajusin kuinka kauniin ja harvinaisen hetken me kaksi olimme juuri jakaneet. Rutistin naista lähemmäksi itseäni vasten, niin lähelle kuin kykenin, epätoivoisesti, tiedostaen heikosti että tämäkin hetki katoaisi lopulta, kuten kaikki muutkin hetket lopulta tässä maailmassa. Aika on niin armoton kulkiessaan vain yhteen suuntaan. Kuin aavistaen ahdinkoni, nainen kuiskasi korvaani hiljaa...

”Vaikka huomenna olen matkalla kauas täältä olet silti aina mukanani sydämessäni ja muistoissa, minne tämä elämä minua ikinä kuljettaakin. Ja kun maailma tuntuu kylmältä yksinäiseltä muistelen tätä hetkeä, kun olit minulle pienen hetken koko maa, kuu ja taivaan tähdet. Annoit minulle lämpöä kun sitä eniten tarvitsin ja hellyyttä kun sitä eniten kaipasin. Mutta anteeksi, en voi nyt jäädä kuin täksi yöksi, sillä minun on mentävä. Maailma ei koskaan pysähdy.”

Ja seuraavana aamulla tuo nainen oli poissa kun heräsin, jättäen jälkeensä vain nuo ryppyiset lakanat ja parfyymin tuoksun jonka muistaisin ikuisesti. Ja silloin yksinäinen kyynel valui pitkin poskeani ja mietin kuinka ihana mutta hetkellinen ihmisen elämä olikaan! Silloin halusin taas uskoa jumalaan.